Katriina istuu äärimmäisen hirvittävän värisellä kahvilan sohvalla.
Oikein sellainen teksmeksvillitys koko kangas
- kuinka kukaan on saattanut sisustussuunnitella miljöön tällaiseksi?

Mutta ei, penkillä ei ole merkitystä. Ennemmin Katariinalla.
Vaikka hänkään ei ole juuri muuta kuin ääriviivat.
Hän haluaa näkymättömäksi, melkein jo onkin.

Hänen ajatuksensa ovat utua, hennosti olemassa.
Sanoista hän on jo luopunut.

Kahvilassa on painavat, kookkaat tarjottimet.
Katariina ei ottanut sellaista; vain pelkän pienen kahvin kupin, kantoi vasemmassa kädessään pöytään.
Tarjotin olisi ollut liikaa. Toki siihen olisi saanut sämpylänkin mukaan, mutta kantamuksena se oli liikaa.

Miten heikoksi voi ihminen käydäkään!
Joskus hän on ihmetellyt sitä itsekin, useammin muut.


Mutta se vain tapahtuu.

Elämä pakenee, voima, veri.
Ei hän ole edes sairas, hän ei vaan jaksa olla.

Se alkoi ihmispaljoudessa. Sanat hävisivät.
Tuli hiljaisuus, käpertyminen.
Hän ajoi kauppakärryä, maksoi kortilla, ei katsonut ketään.
Kävi silloin vielä töissäkin.
Jos käy omilla ruokatunneillaan, sielläkin pystyy, tai pystyi, olemaan näkymätön.

Nyt hän on enemmän. Vai vähemmän.
Hän on hyönteinen,
hän ei ole mitään.


Kahvilasta kahdeksansataakaksitoista askelta ja
hän makaa peiton alla betonitalon kolmannessa kerroksessa.
Ikkunasta ei näy kuin mustavalkoinen taivas.
Jos korottautuisi, näkisi männyn latvoja ja kauempana vesitornin.
Häntä ei useinkaan kiinnosta.


Äkkiä hän havahtuu miettimään mikä vuodenaika on. Syksy?
Ehkä on satanut usein?
Ikkunan pinnassa näkyy paljon sateen piiskaamia jälkiä.
Jos Äiti olisi vielä täällä, hän tarttuisi topakasti riepuun, nauraisi ja kietaisisi itsepäiset kiharansa nauhalla kiinni, ottaisi ja pesisi ikkunan.
Mutta eihän niin voi toimia.
Toimia nimenomaan.


Hän vetää verhot kiinni ja sulkee silmänsä.
Siltäkin.