sillä lailla kuin me aina olemme -
toisillemme itsellemme
ja elämälle

raakileet ja matkalla vasta,
pahasti kesken.


vaatii keskeneräisyydensietokykyä toisinaan
ilmassa oloa
vailla putoamisen aikaa ja asentoa.


näen mahdollisuudenkin:
voin olla mitä tahansa, tulla miksi tahansa

keskeneräisyys on viimeistelemättömyyttä;
tabula rasa.

hämärän hetkellä hän tulee

    hymysilmin

        sulkee syliin

                   olen kaivannut kauan

                   päivieni uni


meidän aikamme

- ihon ikävä kuin kipu

pian poispyyhittävä.


pikasanailu runotorstain 57. haasteeseen.....

yli hiekkapihan
ei näe jalkoihinsa

kesän kengissä kastuu paljasvarpaat


tyhjätyt uima-altaat
siirretään halkopinoa
vaikka tänä kesänä ei oikein kuivunutkaan

kiedon huopaani tiukemmalle
sytytän ensimmäiset kynttilät.


haluan hiljentyä tulevaan
täyttyä
samettiin raskaaksi kuin hedelmäpuu.

vihaan epävarmuutta

kutinana mielen iholla-


tulisi hallita.
tulisi

tulisi


säröt, jotka pitäisin piilossa
kaappiin ja seinään päin
onko pakko näyttää
vereen tahritut kädet
perhosten siipipöly

lyön pirstaksi
irvistän


vihalla peittää sen, missä on kaikkein heikoin.

lapsi itkee ammeessaan
väsynyt

makaan harmain silmin
ylettämättä - -

toivon yötä ja toivon aamua
toivon paikkaa jonne löytää

paikkaa onnen löytää

emme usko ymmärtämykseen
kuljemme hämärässä
loukaten kaikkia
    itseämme pahiten

jonain päivänä
astua valoon
ottaa riski

        silti

kiviä, pyöreitä
harmaita valkeita

kuun valossa veden äärtä
kuuntelen utua
piirrän käsin
ilmojen sivuille


nainen rannassa
ilmeetönnä

pesee kätensä kaikesta

ettäkö myöntäisin heikkouden?
väsymykseni?
ei. minä kannan kodinkoneet remontin tieltä.
miehenkin edestä, sen puuttuvan,
pakkaan kärryn kuomut kiinni ja hävitän keräyspisteeseen.
peräkärryn peruutusennätys. kaiken oppii!

mutta ei, en minä apua pyydä.
- ei kehtaa.
itselleen kun on luvannut yltää nyt vaikka vähintään siihen
mihin keskivertoäijä.
mutta menen minä ehtoolla kyynelsilmin kirkkomaalle.
yksin.
sytytän kynttiläni pimeään hänelle jota rakastan ja ihailen.
hänelle joka minuun jo pienenä uskoi.
valoi sen voiman, jolla tänäänkin.

minun on ikävä.

joskus ne jättävät oven auki noin, puoliksi.
saatan tutkia katseella neliskanttista ohuesta putkesta tehtyä kahvaa,
en ymmärrä sen muodon merkitystä ja silti niitä on aina

suljen silmät

kauempaa käytävältä kuuluu se kopina
erilainen kuin osastolääkärin, tai psykiatrini.
miksi se täällä edes enää käy.

en avaa silmiä enkä katso.
se pysähtyy sängyn päähän ja huokaa.
kuulen takin vetoketjun
tuolin siirtämistä ja anteeksi

se on dinosaurus, koliseva, kopiseva
vihaan parfyymia, kaikkea mikä stimuloi -

se puhuu sukulaisista ja kohii lakanaa
minä ajattelen pilvenreunojen aamuista harsoisuutta
eilisen illan punaa
öistä huutoa seinistä kimpoavaa kiirivää

jospa minä tästä
se nousee ja kolisee tuolinsa takkinsa kierroksensa,
puhuu sanoja joita en kuule


kun se varmuudella on kääntänyt kasvonsa,
minä kurkkaan.
ne mustansamettiset, isotätini vanhat, pyöreäkärkiset.
hassu kaksikymmenluvun henki.
jos äidissäni on mitään hyvää, se on ryhti?
taito kävellä kuin ei kukaan muu meillä


kohta se astuu hissiin
pihasepelille
parkkipaikan asfaltille
mondeon kytkimelle

kyllä minäkin vielä,
puuvillasukkain ajan jälkeen,
kun jaksan taas.



(ja tällä mukana tämän viikon runotorstain haasteessa.)

huutaa lujemmin kuin
huutaa -

lävistettynä revittynä

en minä täällä ole,

olen niin irti
poissa
tyhjä

keskisuomalaisella soratiellä paljan varpain. keskellä tietä. kolmatta päivää ja neljättä yötä.
kun mikään ei ole enää läsnä. hymyilen mutta silmät nukkuu.

ei ole niin paljon vettä, ei saippuaa, jotta kaiken pesisi päältäni pois.
siksi menin sinne minne menin
pakoon


kuulen mitä te puhutte, mutta en vastaa kielellänne koska en osaa enää sitä.
ihan sama mikä diagnoosi
se ei kosketa
mikään ei kosketa

puhun muinaista kieltä josta ette ole kuulleet
naurattaa

uitan varpaita vedessä

 - en ole täällä
en koskaan ollutkaan

juna on vartin myöhässä
palaan kotiini raskain saappain

olin paossa
Hän pakkasi omansa ja lähti uuteen elämään


eteisessä mainospostit,
potkaisen kenkäni
kaikuu uudesti


makaan lattialla sikiöasennossa
siellä missä ennen oli makuuhuone
yletän katseella olohuoneen kulman yli, ovelle saakka

puunsyyt erottuu lankuista, kolhut,
kaikki se elämä
elämämme

annan katseen juosta puulla ja havahdun surussani levollisena

minulle on kaikki auki.
koko maailma!

enemmän kuin aikoihin
    ehkä enää koskaan


(ja tämä nyt siis ensimmäinen yritelmäni runotorstain haasteisiin.
myöhässä, mutta viimehetkellä. meitä joitakin varten on deadlinet ;)

valkoinen tila

valosta viis

kuinkahan osaavat
pysyvät järjissään


mustatakkiset
pedonkatseiset

mieluummin toisella laitaa katua


askelten tahti

huohotus

nyt on jo kiire

hän tulee
 - pyyhkii minusta ikävän, pesee pois.


makaan peiton alla turvassa,
siellä on lupa olla kaikkea.
kertoa salaisimmista salaisimmat.
siellä ei kukaan naura.

jokin fläshback
ja samassa olen lapsuudessa,
sielunmaisema vilisee,

ja minun on ikävä häntä, jota ei enää ole.



menee hetki päästä takaisin

hän silittää minut läsnäolevaksi ja

rakastelee omakseen hellällä surulla.


taas kerran,
miten jumissa olenkaan elämässäni.

ei loputtomasti voi maata tulessa
mutta ei enää osaa nousta, kipua ei tunne...
ei palavan lihan hajua.

minä tulen palamaan jossakin myös lopuksi
yleisen katsomuksen mukaan
viimeiseen soluun saakka tunnistamattomaksi.
ja silti

minä tiesin, minä halusin.
tällä järjellä.
tässä ajassa

en voi muuta.

jos pimeydessä on valo, se on heijasteena kaikilla pinnoilla.
valossa pimeys, kaiken takana, kaiken alla.

minun valossani on vain rauha.

usvaa, kukkia.

kevein sormin nauran,
piirrän lapsen selkään kuvioita.
laiturilla jonka alla lapsi pelkää käärmeen uivan.

ihailen kuistilla hänen vesipisaroiden kastelemia harteitaan.
unohtunutta katsettaan,
sitä kuinka hän vielä kaikista meistä sen osaa.
olla irti.


hulahdan liian usein siihen mikä on turhuus.
kiire ja näennäinen itsemme tärkeäksi tekeminen.

uskon sen mitä sanotaan.

sinun täytyy
tehtäväsi on
on ehdittävä
tämä vielä

se minut tappaa.
tai ainakin saa unohtamaan sen millä on merkitys.

kävin haudalla.
suru on levollisempaa.

armeliaampaa.

lapsi katsoo kuvaa, sanoo:
hän näytti aika surkeelta tossa.

totta. kovin väsynyt.

väsyneen tuleekin päästä pois.
itsekkyyttä vaatia muuta.

ei enää koskaan.

liian lopullista.


ylävatsaa kouraisee.
kumarrun ja voisin vaikka oksentaa.

olen levottomuus,
olen elohopeaa.


onneksi kukaan ei näe kun kidun
ryömin pöydän alle tyynyn kanssa

en ole edes sekaisin
vain liian kipeä
jokaisella ihoni millimetrillä tärisen


kuinka voi kaivata sellaistakin, jonka sai kokonaan?
jolta sai kaiken.

en vain osaa antaa pois.

toivoisin hallitsevani sanoja paremmin.
koskaan ei osaa kyllin, vaikka kirjoittamisen säännöille olisi luonut oman suhteensa.
väliin piittaamattoman, väliin nöyrän.

isoja kirjamia, välimerkkejä.
käytän ja en, mieleni mukaan.
en uhmaa, koska näillä ei ole niin väliä.
sanoilla on.

vain sanoilla on.


sanat on leikki!
kuljen ja ahmin muiden omia.
juovun.


tämä blogi on irti henkilökohtaisesta elämästäni,
sen tuokiokuvista kertovasta blogista.
mutta en epäile yhtään, etteikö yhteyttä näe jos toisessa käy.
olen kirjoittanut liian kauan tavallani.
se haisee lauseidenväleissä,
rytmissä,
pyhässä kolminaisuudessani.


aikomukseni oli harjoitella pidempiä tarinoita.
ehkä osissa?
kunpa voisin jonain päivänä kirjoittaa enemmän.
koko salaisuuden.

joskus sitten kun osaan.

jos olisin majakka

jaksaisinko kulkea samat reitit

pyyhkiä samat     kalliot

                                           kolot

                                                      vedenliikkeet


tuntuisiko mikään miltään

tai onko se sitä edes nykyisin.



miksi olla sodassa itsensä kanssa

ja vääjäämättömän.


pyyhkii

                pyyhkii

                               pyyhkii



olkoon -

sinä hengität vierellä

silmäsi kiinni

kyljen kaari

keuhkosi täyteen


ihailen tavallani

vaikken enää näe kuten muut

olet liian oma,

jokainen kohta sinusta

sormien muistiin piirrotettuna



olet aivan liian oma.