joskus ne jättävät oven auki noin, puoliksi.
saatan tutkia katseella neliskanttista ohuesta putkesta tehtyä kahvaa,
en ymmärrä sen muodon merkitystä ja silti niitä on aina

suljen silmät

kauempaa käytävältä kuuluu se kopina
erilainen kuin osastolääkärin, tai psykiatrini.
miksi se täällä edes enää käy.

en avaa silmiä enkä katso.
se pysähtyy sängyn päähän ja huokaa.
kuulen takin vetoketjun
tuolin siirtämistä ja anteeksi

se on dinosaurus, koliseva, kopiseva
vihaan parfyymia, kaikkea mikä stimuloi -

se puhuu sukulaisista ja kohii lakanaa
minä ajattelen pilvenreunojen aamuista harsoisuutta
eilisen illan punaa
öistä huutoa seinistä kimpoavaa kiirivää

jospa minä tästä
se nousee ja kolisee tuolinsa takkinsa kierroksensa,
puhuu sanoja joita en kuule


kun se varmuudella on kääntänyt kasvonsa,
minä kurkkaan.
ne mustansamettiset, isotätini vanhat, pyöreäkärkiset.
hassu kaksikymmenluvun henki.
jos äidissäni on mitään hyvää, se on ryhti?
taito kävellä kuin ei kukaan muu meillä


kohta se astuu hissiin
pihasepelille
parkkipaikan asfaltille
mondeon kytkimelle

kyllä minäkin vielä,
puuvillasukkain ajan jälkeen,
kun jaksan taas.



(ja tällä mukana tämän viikon runotorstain haasteessa.)